Kuvaaminen sujuu jokseenkin näin:
-Tuijotellaan allasta ja ihaillaan pikkuisten kauniita värejä ja eloisaa olemusta, halutaan ikuistaa se filmille.
-Haetaan kamera ja hehkutaan itsekin, kuvausinnosta.
-Yritetään tarkentaa kamera helmeen. Oivalletaan perusongelma. Jos yritetään tehdä tiukka rajaus, kala ehtii uida pois näkyvistä. Jos yritetään ottaa suurempi kuva, kala hukkuu siihen ja myöhemmin rajatusta kuvasta tulee rakeisempi.
-Otetaan muutamia kuvia hieman löysemmällä rajauksella, kuvissa yleensä pää tai pyrstö.
-Pohditaan tilannetta. Laitetaan hieman hiutaleruokaa pinnalle ja toivotaan kalojen pysyvän suunnilleen yhdessä kohdin ruuan mukana.
-Otetaan lisää kuvia. Tuloksena muutamia erittäin hienoja kuvia uppoavista hiutaleista. Kalat sinkoilevat entistä enemmän.
-Lisää kuvia, otsa rypyssä ja keskittyneenä. Edistystä tapahtuu, koska nyt kuvissa saattaa olla jo kaksikin pyrstöä samaan aikaan.
-Koitetaan eri korkeuksilta ja kuvakulmista. Jostain syystä tavallisesti lehdillä paikoillaan istuvat ravutkin alkavat näyttää pelkältä vilinältä kuvissa.
-Nyt menee hermot. Astutaan huoneen toiselle puolelle, räiskitään kymmeniä kuvia altaasta kaukaa, ja toivotaan että edes jossakin niissä olisi kokonainen helmirasbora, jonka voisi rajata kuvasta erikseen. Viis siitä, että kalan pilkut ovat yhden pikselin kokoisia ja kala itse näyttää legopalikoista rakennetulta. Nyt siitä ainakin on kuva!
